Kun kaikki meni pieleen

Terho Kanervikkoaho, projektikoordinaattori

 

Tarina kertoo saarnamiehestä, joka oli löytänyt vertauskuvallisen tavan tulkita Raamattua. Tapa sinänsä on yhtä vanha kuin itse teksti, ja sitä käyttäen saarnamies oli tehnyt monia hienoja löytöjä. Ehkä tämä oli johtanut tilanteeseen, jossa metodia tuli sovellettua silloinkin, kun se ei ehkä olisi ollut viisasta. Saarnamies tuli hengellisestä kulttuurista, jossa saarnoja ei valmisteltu etukäteen, vaan ne syntyivät puhetta pitäessä – “Hengen johdatuksessa” tai toisinaan vain tajunnan virrassa. Niinpä innokas saarnamies otti tekstikseen ensimmäisen Samuelin kirjan kuudennen luvun, jossa Jumalan liitonarkku palautetaan filistealaisten hallusta takaisin Israeliin. Tapahtumien taustalla on sotilaallinen ja uskonnollinen katastrofi, jonka seurauksena filistealaiset olivat saaneet arkun sotasaaliiksi. Se oli kuitenkin tuottanut heille harmia kerran toisensa jälkeen, ja tästä oli viimein päätelty, että arkun palauttaminen olisi parasta kaikille osapuolille. Allegorisessa saarnassa arkkua kuljettavista kärryistä tuli seurakunta, joka kantoi Jumalan sanaa. Kärryjä vetävät lehmät olivat uskovia, seurakunnan jäseniä. Tämä rohkaiseva tulkinta kuitenkin päättyi huonosti, kun tekstissä päästiin kohtaan, jossa kärryt pilkottiin polttopuiksi, ja lehmät uhrattiin tulessa. Voisi ajatella, että etukäteisvalmistelulla olisi ollut paikkansa.

Toisaalta, pieleen mennyt saarna onnistui ehkä sittenkin tiivistämään jotain olennaista tästä kertomuksesta. Kertomuksesta, jossa mikään ei tunnu onnistuvan, vaan kaikki menee kerta toisensa jälkeen metsään. Arkun matka Israeliin ja viimein Jerusalemiin oli sarja epäonnistumisia ja laiminlyöntejä, joilla oli sanoma niin tapahtumat kokeneille, niistä myöhemmin kuulleille kuin niistä edelleen lukeville.

Tapahtumien kuvaukset ovat ensimmäisen Samuelin kirjan luvuissa kuusi ja seitsemän, toisen Samuelin kirjan luvussa kuusi sekä ensimmäisen Aikakirjan luvussa 13. Siitä, mihin epäonnisen saarnamiehen puhe loppuu, alkavat israelilaisten ongelmat. Liitonarkku tuodaan Bet-Semesin kylään. Eri alkutekstit eroavat tässä kohdassa toisistaan ja antavat hieman erilaisen käsityksen siitä, mikä menee pieleen ja mistä syystä. Hepreankielisen tekstin mukaan jotkut Bet-Semesin asukkaat kuolivat, koska he olivat katsoneet liitonarkkua. Peittämättömän arkun suora katsominen oli kielletty jopa heiltä, joiden tehtävänä oli ollut huolehtia arkun asianmukaisesta käsittelystä (4. Moos. 4). Kreikankielisen tekstin mukaan taas yksi Bet-Semesin perhekunnista ei osallistunut liitonarkun palaamista seuranneeseen juhlintaan, ja tämän vuoksi he kuolivat. Myös kuolonuhrien määrä vaihtelee. Lopputulos on kuitenkin yhtäläinen: liitonarkkua ei käsitelty sille kuuluvalla ja Toorassa määritellyllä arvokkuudella, ja tämä tuotti välittömän tuomion. Jos Jumala oli ollut ankara filistealaisille, sitä enemmän hän oli sitä israelilaisille. Toisin kuin filistealaiset, hänen kansansa oli saanut kirjalliset ohjeet liitonarkun käsittelystä.

 

 

Tästä tilanne eteni huonompaan suuntaan. Bet-Semes oli leeviläiskaupunki. Kaupungissa asui Leevin heimoon kuuluvia pappeja ja telttamajan palveluskuntaa. Jo useamman sukupolven ajan heidän tehtävänsä oli ollut huolehtia pyhäköstä, sen esineistä ja liitonarkusta. Ei siis ollut mikään sattuma, että filistealaisten vapaaksi päästämät lehmät kuljettivat arkun juuri tähän kylään. Juuri tänne se olisi kuulunut, ja juuri täällä siitä voitaisiin huolehtia asianmukaisella tavalla – mutta toisin kävi. Useamman kuolonuhrin jälkeen liitonarkku päätettiin lähettää naapurikylään, Kirjat-Jearimiin. Rivien välistä voisi päätellä, etteivät näiden kahden kylän välit olleet kovin hyvät. Kirjat-Jearim ei ollut leeviläiskaupunki, vaan kuului Juudan heimon alueeseen. Tällä heimolla ei todellakaan olisi pitänyt olla mitään tekemistä liitonarkun kanssa. Näin kuitenkin tapahtui, ja yksi asukkaista – Eleasar Abinadabin poika – vihittiin arkun vartijaksi. Miksi Kirjat-Jearimissa ei sitten tullut ruumiita? Selitystä tähän ei anneta, mutta se lienee ymmärrettävissä vain Jumalan armollisuuden osoitukseksi.

Voivatko asiat mennä enempää pieleen? Kyllä vain! Tämän jälkeen tapahtui jotakin käsittämätöntä. Liitonarkku näytti unohtuvan Abinadabin taloon ainakin yhden sukupolven ajaksi. Ensin kului kaksi vuosikymmentä, sitten Samuelin tuomarinaika, ja myöhemmin Saulin kuningasaika alkoivat ja päättyivät. Vasta Saulin kuolemaa seuraavan sisällissodan ja Daavidin kuninkuuden varmistumisen jälkeen liitonarkku palasi näyttämölle. Ensimmäisen Samuelin kirjan seitsemännen luvun ja toisen Samuelin kirjan kuudennen luvun välillä arkkua ei mainita kertaakaan.

Oliko liitonarkun sijainti yleisesti tiedossa vai pidettiinkö se salassa yli sukupolven ajan? Tätä on vaikea sanoa, mutta Daavidin päättäessä arkun siirtämisestä Jerusalemiin sen sijainti ei näytä olevan yllätys. Onko mahdollista, että liitonarkun merkitys oli unohtunut? Kenties on, vaikka sitäkin olisi vaikea ymmärtää. Liitonarkku oli ollut Silossa, jossa myös Samuel varttui. Samuel oli leeviläinen Kohatin sukukunnasta (1. Aik. 6:27-28). Juuri tämän sukukunnan tehtäväksi oli annettu huolehtia pyhäkön välineistä – mukaanlukien liitonarkusta. Silti edes Samuel ei mainitse arkkua eikä pyri palauttamaan sitä Siloon. Kaiken kaikkiaan emme tiedä paljoakaan siitä, miksi näin oli – mutta jotenkin liitonarkku pysyi hylättynä yli sukupolven ajan.

Vasta Daavidin noustua valtaan ja varmistettua asemansa huomio kääntyi takaisin arkkuun. Pääkaupunki oli siirretty vanhaan jebusilaiskaupunkiin Jerusalemiin, ja sekä poliittinen että uskonnollinen valta haluttiin keskittää samaan paikkaan. Tämän paikan Jumala oli valinnut nimensä asuinsijaksi (5. Moos. 12:5). Tänne siis liitonarkkukin kuului. Sen tuonti Kirjat-Jearimista Jerusalemiin osoittautui kuitenkin haasteellisemmaksi kuin oli kuviteltu.

Ensimmäisen Aikakirjan 13. luvussa on tallennettuna tunnustus menneestä liitonarkun laiminlyönnistä. Asioiden korjaaminen alkoi poliittisten, sotilaallisten ja uskonnollisten johtajien kokoontumisella ja juhlallisella matkalla Kirjat-Jearimiin. Kunnia arkun saattamisesta Jerusalemiin annettiin ainakin yhden sukupolven yli sitä vartioineelle perheelle, Abinadabin pojille – käytännössä pojanpojille tai pojanpojanpojille. Päivän mittainen juhlallinen matka venyi kuitenkin kolmeksi kuukaudeksi, koska asiat menivät jälleen kerran pieleen. Viivästyksen syy on yksi Raamatun vaikeista kodista. Se on aiheuttanut hankaluuksia useammalle kuin yhdelle pastorille ja puhujalle.

Liitonarkku lastattiin härkien vetämiin kärryihin, ja matka kohti Jerusalemia alkoi iloisen juhlinnan saattamana. Jossain kohtaa tiellä härkien kompastelu aiheutti vaaran arkun putoamisesta. Silloin toinen vartijoista, Ussa, tuki liitonarkkua, ja tämän seurauksena Jumala iski hänet kuoliaaksi. Tämä on ollut monelle vaikea ymmärtää. Miksi Jumala surmasi jonkun, joka tahtoi tehdä hyvää, erityisesti Hänelle? Vaikka liitonarkun suora koskettaminen oli kiellettyä, eikö vielä pahempaa olisi ollut antaa sen pudota maahan?

Vastaus tähän on jälleen löydettävissä Toorasta ja niistä ohjeista, joita liitonarkun käsittelystä annetaan. Ensinnäkin, Ussan ja Ahjon – arkun vartijoiden – ei olisi koskaan pitänyt olla siellä. Kirjat-Jearimin asukkaina he kaikella todennäköisyydellä olivat osa Juudan heimoa. Juudan heimolla ei kuulunut olla mitään tekemistä liitonarkun kanssa. Toiseksi, Jumalan liitonarkkua tuli kuljettaa annettujen ohjeiden mukaisesti, ja ne ohjeet eivät sisältäneet rattaita tai härkiä. Pappien peittelemää liitonarkkua saivat kuljettaa vain tietyn sukulinjan leeviläiset kantaen. Uskonnollisten johtajien olisi tullut tietää tämä. Myös kuninkaan olisi voinut olettaa kiinnittäneen enemmän huomiota siihen, mikä kuuluu Herralle. Käytännössä siis kaikki mahdollinen tehtiin vastoin ohjeita. Yhden kuoleman sijasta tässä kohdassa voi loppujen lopuksi ennemminkin ihmetellä Jumalan armollisuutta, koska kaikkia vastuussa olevia ei tuomittu.

Vasta Ussan kuoleman jälkeen Daavid tuntui tajuavan jotakin olennaista Jumalan pyhyydestä. Ja se pelotti häntä. Daavid ymmärsi, ettei Jumala hyväksy osittaista kuuliaisuutta – asia, jonka kanssa kuningas tulisi painimaan koko elämänsä ajan. Nyt Jumalan pelko esti häntä jatkamasta matkaa liitonarkun kanssa. Se jätettiin läheiseen taloon, jonka omisti gatilainen mies nimeltä Obed-Edom. Mikäli Gat viittaisi yhteen viidestä filistealaiskaupungista, Daavid olisi onnistunut tekemään koko tähänastisen kertomuksen huonoimman siirron. Todennäköisesti Obed-Edom oli kuitenkin yksi leeviläisistä muusikoista, jotka olivat mukana juhlinnassa, kun liitonarkkua myöhemmin vietiin Jerusalemiin (1. Aik. 15:21). Hänen perheensä oli asetettu portinvartijoiksi pyhäkköön (1. Aik. 15:18). Tällöin gatilaisuus viittaisi israelilaiseen kaupunkiin, jonka nimen osana oli Gat. Tällainen oli esim. Pohjois-Israelissa sijainnut Gat-Rimmon, joka on leeviläiskaupunkien luettelossa (Joos. 21:24). Näyttäisi siis siltä, että tämä oli pitkän matkan ensimmäinen oikeansuuntainen päätös.

 

 

Kolmen kuukauden hiljaiselon jälkeen Daavid lähti uudelleen yrittämään liitonarkkua Jerusalemiin. Osittain syynä saattoi olla kateus, koska tässä yhteydessä kerrotaan, kuinka Jumala oli siunannut Obed-Edomia kuluneina kuukausina. Joka tapauksessa tässä vaiheessa ilmenee, että näiden kolmen kuukauden aikana joku oli lopulta avannut toorakäärön ja lukenut liitonarkun käsittelyä koskevat ohjeet. Vasta nyt, liian monen epäonnistumisen, viivytyksen ja kuoleman jälkeen Jumalan pyhyys otettiin vakavasti. Näyttää siltä, että jopa filistealaiset olivat oppineet nopeammin!

Leeviläiset kantoivat liitonarkkua annettujen ohjeiden mukaisesti. Heidät oli vihitty tehtäväänsä, ja he olivat pukeutuneet asianmukaisesti. Juhlinta oli iloista ja riehakasta. Matkan varrella oli ollut monta takaiskua, jotka olivat johtuneet siitä, että Jumalan sana oli laiminlyöty. Nyt Jumalan liitonarkku oli kuitenkin viimein matkalla sille kuuluvalle paikalle – niin fyysisesti kuin hengellisestikin.

Tämä tuo lopulta pitkän tarinan opetuksen myös meille. Kertomuksen päämääränä on olla vakava varoitus Jumalan sanan hylkäämisestä. Meillä jokaisella on ulottuvillamme kirjalliset ohjeet, kuten israelilaisilla oli. Me emme ole filistealaisten asemassa, eikä Jumala katso laiminlyöntejämme sormiensa lävitse. Hyvä tahto tai aikomus ei korvaa konkreettista Raamatun lukemista ja sen noudattamista. Jeesuksen seuraamiseen annetaan ohjeet ja raamit. Ilman Raamattua usko voi olla aitoa ja vahvaa, mutta se johtaa tuhoon. Tähän kuuliaisuuteen tarvitaan Jumalan pyhyyden ottamista vakavasti. Samaan aikaan tarvitaan erityistä Jumalan armoa ja anteeksiantoa, koska Raamatun edellyttämään täydelliseen kuuliaisuuteen ei lopulta kukaan meistä kykene.

 

Lue siis Raamattua, siitä seuraa vähemmän ruumiita.